Lapsuus ja kouluaika

Frans syntyi Yläneellä 1879 omien sanojensa mukaan "kuljeksivan työläisnaisen" aviottomaksi pojaksi. Frans Leijon ei tuntenut isäänsä. Kaksi- ja puolivuotiaana hän sairastui isorokkoon, joka vei häneltä näön ja kuulon. Frans kertoo myöhemmin: "Muistan hyvin vähän siitä, mitä olin nähnyt ennen sairauttani, mutta luulen muistavani minkä värinen oli taivaankansi ja puitten vihreys."

 

Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin 3-4 vuotta Fransin sairastumisen jälkeen. He muuttivat toiseen paikkaan. Frans sai pikkuveljen. Frans kertoo, että tuolloin hän enimmäkseen istui Johan-veljen kehdon vieressä ja souti kehtoa.

 

Frans kertoo lapsuudestaan, että hän oli aika villi. Kun hän suuttui, hän löi ja puri, jos vain sai toverinsa kiinni. Hän varasteli lanttuja, omenoita, karviaismarjoja ja munia. Lampaita hän syötti kotoa varastamallaan leivällä.

 

Frans kertoo, että hän halusi tehdä samoja asioita kuin kaikki muutkin. Hakata ja sahata puita, pyörittää tahkoa.

 

Eräänä päivänä Frans lähti kouluun. Fransin lähtöön oli syynä vapaaherra Robert Jägerhorn, jolle hänen kasvatusisänsä oli tehnyt hevosmiehen töitä. Jägerhorn tunsi Pietarsaaressa isänsä perustamaa kuurojen koulua johtavan Anna Heikelin.

 

Uusissa vaatteissa herra Jägerhornin palvelijan kanssa Frans matkusti Yläneeltä ensin hevoskyydillä Turkuun ja sieltä edelleen junalla Pietarsaareen. Matka kesti kaksi päivää.

 

Alkuhämminkien jälkeen Frans alkoi opiskella Pietarsaaren Kuuromykkäin koulussa. Johtajatar Neiti Anna Heikel oli Fransin elämän suuri vaikuttaja.

 

 Ensimmäisiä opittavia asioita oli kävely kahdella jalalla. Frans oli tottunut kulkemaan nelinkontin. Opettelu kesti kokonaisen lukukauden. Harjoituksissa kului rikki neljä paria paksuja lapasia, kun oppilas yhtenään heittäytyi nelinkontin maahan. Sen jälkeen hän teki niinimattoja ja muita pikku töitä. Nämä työt eivät tyydyttäneet Fransia.

 

Kaikki opettajansa ja hoitajat Frans tunnisti herkän hajuaistinsa avulla. Hän tiesi aina, keitä huoneessa oli. Erityisen hyvin hän tunnisti hoitaja-Maijan. Heidän elämänsä kietoutuivatkin pitkäksi aikaa yhteen. Myös tuntoaistinsa avulla Frans tunnisti ihmisiä. Jos hän sai perinpohjin kosketella ihmistä, erityisesti käsiä, hän tunnisti henkilön vielä pitkienkin aikojen kuluttua.

 

Koulu oli jo niin tärkeä Fransille, että ensimmäistä kesälomaansakaan hän ei halunnut viettää kotonaan. Hän sai palata kouluun, jossa hän vietti kesän yhdessä Maija-hoitajan ja neiti Heikelin kanssa. Tänä aikana hän oppi paljon ympäristöstä.

 

Frans viihtyi koulussa hyvin. Hän opiskeli lukemaan Moonin sokeainkirjoitusta, kirjoittamaan pistekirjoitusta ja yhdistelemään sanoja lauseiksi. Häntä kiinnosti erityisesti veisto. Fransin käsitys oikeasta ja väärästä kehittyi hiljalleen ja uskonto tuli tutuksi.

 

Frans kehittyi. Pian hän oli yhdessä muiden kanssa luokalla. Joku oppilastoveri viittoi tai sormitti Fransille asiat. Vaikka Frans oli myös  sokea, hänen käsitti usein asioita nopeammin kuin kuurot opiskelutoverinsa. Kädet toverin olkapäillä Frans teki liikkeitä voimistelutunneillakin.

 

Näin kirjoittaa neiti Heikel: "Fransin opettaminen on tuottanut paljon vaivaa ja huolta .. Mutta paljon enemmän iloa on kuitenkin tuottanut se, kun saa huomata, miten henkinen elämä herää ja kehittyy tässä syvästi onnettomassa lapsessa. Hänellä on tavattoman selvä järki, nopea käsityskyky ja hyvä muisti. Hänen ajatuskykynsä on kehittynyt suuresti ja hänen sisäinen maailmansa on verrattain rikas." (Stade, E. 1934, s. 12.)